"Isäntä" ja "yhtiön herra" huvitti Veertiä tavattomasti, mutta hän oli olevinaan hyvin vakava ja selitti:
— Ei tämä ole "yhtiön herroja", entinen lapsuuden toveri vain. Ja kun illalla tapasimme toisemme kisakentällä, niin tulimme tänne näitä entisiä elomaita katselemaan.
— Vai niin, vai niin, myönteli mies. — Kuulinhan minä, että isäntä on ollut siellä soittamassa. Miksi ette tuo milloinkaan viuluanne tänne?
— En minä tuo näihin huoneisiin. Äiti- ja isävainaja kielsivät, selitti Veerti vakavana.
— Tarvitseeko niitä enää totella, kun ovat jo toistakymmentä vuotta olleet haudassa, tuumaili mies.
— On minun toteltava, kun en osannut heidän elinaikanaan totella.
— Sepä on omituinen päätös, ihmetteli mies. — Jos sen pitää aina, niin eihän isäntä saa milloinkaan soittaa kotonaan.
— Soitan minä niissä huoneissa, joita itse rakennutan, selitti Veerti. — Ja nyt meillä on viimeisenä tehtävänä katsella minun huoneelleni sopiva paikka.
— Eikö isäntä rakennuta tähän entiselle paikalle? arveli mies.
— En. Te saatte asua näissä niin kauan kuin haluatte ja nämä kestävät.