— Eikö isäntä käyttäisi tämän vanhan kartanon hirsiäkään, uteli mies.
— En pökälettäkään, lupasi toinen. — Ainoa vanha, jonka haluaisin, on tuo vanha kätkyt.
Viljelijän vaimo kysyi ihmetellen:
— Tuoko vanha lotisko? Eihän siitä ole mihinkään.
— En minä sitä tarvitse lapsien tuudittelemiseen, naurahti Veerti, — vaan se on muistaakseni meidän vanha kätkyt.
— Niin on. Se ostettiin teidän huutokaupasta, selitti vaimo.
— Sen saapi aivan ilmaiseksi, ehätti mies lupaamaan.
— Ja minä puhdistan ja vien aittaan, ettei säry, innostui vaimo.
— Ei sillä ole mitään kiirettä. Jos tarvitsette, niin antaa olla tuvassa.
Veerti sanoi tämän aivan vakavalla naamalla; häntä huvitti nähdä miten molemmat joutuivat alussa hämilleen, kunnes vaimo sai ujoillen sanotuksi, ettei heillä enää kätkyttä tarvita.