Mies ei jatkanut, kääntyi vain kesken jääneeseen asiaan.
— On täällä isännälle sopivia rakennuksen paikkoja. Tuolla pellon takana, lähteen lähellä on ehkä paras paikka. Muistaako isäntä sen, vai tulenko minä neuvomaan?
— Kyllä minä muistan. Olkaahan täällä. Me katselemme mieluummin kahden.
Mies ei pienimmästikään pahastunut, tulipa vielä rappusille asti neuvomaan, mistä lähteelle mennään, ja huusi jälkeen:
— Kävelkää suoraan laihopellon poikki, ei se haittaa mitään.
Veerti ei seurannut kehoitusta, asteli vain tuttua polkua pellon yläreunaa.
— Erittäin palvelevainen mies tuo sinun talosi hoitaja, sanoi Ville. — Olisit antanut tulla mukaan.
— Hyvä mies, myönnytti Veerti, — mutta ei sen tarvitse olla meidän puheitamme kuulemassa. Nythän me vasta tulemmekin pääasiaan.
— Eikö huoneen paikan katseleminen ollutkaan pääasia, arveli Ville naurahtaen, muistaen samalla järven ylitse soudettaessa tekemänsä päätöksen.
— Ei pääasia, vaikka siihen se kuuluu. Mennäänhän tuonne suuren kiven kupeelle juttelemaan, jossa ennenkin myllästettiin ja päreviulua soitettiin. Sinä et muista niitä aikoja.