— Enpä muista, myönnytti Ville.
Puolipäivän aurinko oli lämmittänyt kiven kupeen, johon he selkänsä nojasivat.
— Tässäpä istuu kuin kotonaan, kiitteli Veerti. — Ja nyt sinun täytyy kuunnella rauhallisesti, etkä saa väittää vastaan ennenkuin minä olen selittänyt suunnitelmani loppuun. — Sinä näit tuolla tuvassa tuon vanhan kätkyen.
— Näin ja ihmettelen vieläkin, että mitä sinä sillä teet.
— Se on muisto-kätkyt, sanoi Veerti. — Aina siitä päivästä, jolloin Parta-Jaakon yllytyksestä nostin sinut siihen uudesta, veli Otolle tehdystä kätkyestä, on minulla ollut paha omatunto ja olen päättänyt jollain tavalla sovittaa sinulle sen rikoksen. Ja kun minä maailmaa kierrellessäni olen tavannut isättömiä poikasia, niin joka kerta muistut sinä mieleeni ja siitä on syntynyt sellainen ajatus, että niitäkin on autettava. Tässä tarkoituksessa olen koonnut rahaa kuin harjukas tai juutalainen. Siinä tarkoituksessa kiirehdin ostamaan veljenikin osan. Ja kun nyt katseltiin tuo metsä, niin sinun täytyy uskoa, että sieltä löytyy rahaa enemmän kuin arvaatkaan. Pankissa on aluksi… Ja suunnitelma on tällainen: me rakennamme kivestä ja rosokyljistä puista uuden kartanon. Sinä rakennutat, minä puuhaan rakennusmiehiä ja tarpeita — ja soitan. Kun rakennus on valmis, talutan minä siihen asukkaita, isättömiä, turvattomiksi jääneitä pieniä poikia. Niitä olisi minulla heti paikalla tiedossa kymmenittäin, mutta ei oteta enempää kuin jaksetaan elättää ja kasvattaa. Sinä opetat lukemaan ja työtä tekemään, minä opetan käydessäni laulamaan, soittamaan ja vaikkapa tanssimaankin. Pakottamalla ei opeteta muuta kuin työntekoa. Joka haluaa olla pitemmän aikaa ja tekee työtä, niin saapi olla, jos ei, niin menköön etsimään parempaa. Minä kyselen pois lähteville palveluspaikkoja ja käyn niitäkin katsomassa, niin kauvan kuin elän… Vieläkö jatkan suunnitelmaani, vai joko kysyn, että mitä siitä ajattelet? Suostutko yhteen tuumaan?
Ville oli kuunnellessaan tullut liikutetulle mielelle, enemmän kuin olisi halunnut näyttääkään ja sanoi:
— Sinulla on niin merkillinen suunnitelma, että minä olen aivan kuin puulla päähän lyöty.
— Niinkö, ihmetteli Veerti. — Minusta tämä on aivan tavallinen eikä yhtään merkillinen.
— On se merkillinen sille, joka ei ole asiata ennen yhtään ajatellut. Ja oletkohan sinäkään ajatellut mitä huolia ja vastuksia siinä tulee eteen.
— Olen minä niitäkin ajatellut, sanoi Veerti. — Mikä sinusta on pahin vastus?