— Enhän minäkään osaa näin kiireelle sanoa. Mutta siinä on jo ensimäinen vaikeus, että mitkä niistä ottaa kasvattaakseen, sillä onhan meitä raukkoja niin paljon, että tuskin tälle mäelle mahtuu.
— Sinä käsität väärin koko homman, oikaisi Veerti. — Ei tähän oteta yhtään poikaa, jota tullaan tarjoamaan. Ainoastaan ne otetaan, jotka minä huomaan jääneen turvattomiksi ja ovat siivoja ja täysijärkisiä.
— Toisetpa jäisivät nurisemaan, huomautti Ville.
— Nuriskoot. Enkö minä saa auttaa ketä tahdon Mikä sinusta on sen jälkeen pahin?
— Kukapa se arvaa edeltäpäin, mutta viimeinen paha on se, että miten sitten käypi koko homman, kun sinä kuolet.
— Sitä en ole minäkään ajatellut, mutta ajatellaan nyt.
— Miten se ajatellaan? sanoi Ville. — Olen kuullut, ettei vanhemmilta perittyä omaisuutta kykene luovuttamaan testamentilla, vaan täytyy joko myödä tai syödä, muuten perii veli.
— Niin taitaa periä, harmitteli Veerti. — Mutta kyllä siihen keksitään keino. Minä myön Kivimäen sinulle.
— Minulle! huudahti Ville. — Millä minä ostan?
— Ei siinä tarvita rahoja, selitti toinen. — Kauppakirja tehdään ja kuitataan maksetuksi. Jos minä kuolen ensin, niin sinä jatkat ja teet sitten testamentin isättömille pojille. Sinulla ei ole isän eikä äidin perintöä, joka estäisi.