Ville katsahti hämmästyneenä ystäväänsä, että luottaako se todellakin häneen noin paljon. Veerti huomasi ihmettelevän katseen ja kysyi:
— Etkö sinä vieläkään innostu tähän asiaan, kun katsot noin pitkään?
— Älähän hätyyttele, sanoi toinen. — Minä ihmettelen sitä, että mistä sinä olet saanut niin suuren luottamuksen minun rehellisyyteeni, jotta uskaltaisit myydä talosi ja merkitä maksetuksi.
— Jos sinä sitä tietoa kaipaat, niin minä sanon: siitä, että sinun ja minun äidillä oli luottamusta toisiinsa, ja tottahan meilläkin täytyy olla… Äiti sanoi vähää ennen kuolemaansa, että luottaisin sinun äitiisi, enkä laskisi pois, mutta isävainaja epäili, niinkuin hän epäili kaikkia täysijärkisiä, ja käski pois… Nyt tiedät senkin asian aivan kaunistelematta.
Tämä tieto vaikutti Villeen, ja hän istui pitkän aikaa äänetönnä. Hänelle muistui mieleen Simon Agaatan käynti Raivion mökissä, jolloin tämä haukkui äitiä Haverisen akan tappajaksi ja vaikka miksi.
— Taisin tehdä pahasti, kun sanoin tämän, virkkoi Veerti. — Mutta ymmärräthän, etten minä usko äitisi ottaneen neulaakaan meidän tavarasta.
— En minäkään usko, sanoi Ville. — Mutta minä epäilen, että onko minusta mitään hyötyä sinun suunnitelmallesi.
— Mitä sinä siitä epäilet. Sittenpähän nähdään.
Ville teki pikaisen päätöksen.
— Jos sinun luottamuksesi perustuu äitiini, niin olkoon menneeksi: minä suostun yritykseen.