— Se on oikein! riemastui Veerti hypäten seisoalleen. — Mutta älä sano yritykseksi. Siitä täytyy tulla tosi, ainakin pienemmässä määrässä… Ja nyt puuhaan! Mistä laidasta alotetaan? Mennäänkö katsomaan kartanon paikkaa?
— Mennään vain
Kulku ei ollut enää astelemista, he menivät hypähdellen. Kohta löytyikin lähde, josta juoksi vettä, niin että lirinä kuului ulommaksikin.
— Tässähän on vettä vaikka kuinka suureen taloon, ihaili Veerti. — Tämän alapuolelle kaikki rakennukset, jotta vesi tulee omalla painollaan.
— Mutta tämä tulee paljon alemmaksi kuin entinen kartano, huomautti toinen.
— Niin sen pitää tullakin, selitti Veerti. — Tänne ne parhaat viljelysmaatkin tulevat. Vanhat miehet raivasivat peltonsa mitä korkeimmalle. Meidän vuoromme on raivata alavat paikat. Ja minä olen kävellessäni nähnyt, että parhaat pellot tulevat sinne, missä on savea ja mutaa. Ja tästä järveen asti on yläpuoli savea ja alapuoli suota, jotka eivät nyt kasva heinää kuin nimeksi. Mutta kymmenen vuoden kuluttua ja jo ennenkin siinä läjöttää niin kauniita ruis- ja heinäsarkoja, että heinäjärveläiset ihmettelevät. Ja ajattelehan, mikä mainio työpaikka siinä on meidän kasvattipojille, kun ne pienillä käsikärryillä lankkuja myöten työntää hyristävät savea alas ja suota ylös.
— Kukas raivaa puut ja kaivaa ojat? kysyi Ville.
— Kyllä niitä työmiehiä löytyy. Otetaan jo tänä kesänä Parta-Jaakko alottamaan. Siltä loppuu kohta lauttojen vahtiminen, ja Jaakko tulee halusta, jos sille luvataan huoneen paikka ja puut. Se kuuluu kyselleen moneltakin, mutta ei kukaan halua ottaa maalleen asumaan.
— Minkä vuoksi sinä sitten haluat ottaa? kysyi Ville ihmetellen. — Minuakin pelottaa tuollainen mies.
— Minä ymmärrän sinun pelkosi, myönnytti Veerti. — Mutta koeta sinäkin ymmärtää minun suosioni Parta-Jaakkoa kohtaan. Jaakko oli minun ensimäinen uskottuni ja avustajani viulu-puuhassa, ja saman Jaakon käden kautta meni minulta hyvä äiti. Ajattele ja sano sitten, kumpaako minun pitäisi tehdä: rakastaako vai vihata Jaakkoa?