— Älä tee kumpaakaan! Anna Jaakon olla oloissaan.
Veerti pudisti päätään ja nauraa hymähti.
— Ei ole oikein asettua sille kannalle toisiin ihmisiin, varsinkaan niihin, joiden kanssa on ollut jossain tekemisessä, hän selitti harvinaisen vakavana. — Ja koska et sinä sanonut, kumpaako minun on tehtävä, niin minä itse sanon, että minun pitäisi vihata Jaakkoa enemmän kuin muiden, kostaa hänelle äidin kuolema. Ja minä kostan sen sillä tavalla, että annan rakentaa huone-kötterön tuonne mäen taakse ja annan ojan kaivua ja niityn raivuuta, josta saapi elatuksensa. Jaakkokin on vanhetessaan hiukkasen viisastunut. Ja minä uskon, että sinäkin jonkun aikaa yksissä töissä oltuasi huomaat, ettei uskollisempaa metsänvartiaa eikä työmiestä löydy.
— Nyt sinä ajoit minut umpikujaan, tunnusti Ville.
— Millä tavalla umpikujaan?
— Sillä tavalla, että vaikka minun pitäisi olla näistä asioista paremmin selvillä kuin sinun ja olen ehkä lukenutkin niistä enemmän kuin sinä, ei minulle ole vielä kertaakaan johtunut mieleen kostaa sillä tavalla vihamiehelle.
— Jospa sinulla ei olekaan vihamiehiä.
— En tiedä, onko sellaisia, jotka minua vihaavat, mutta kyllä minä vihaan yleensä kaikkia naisten viettelijöitä ja yhtä (jonka nimenkin voisin mainita) vihaan niin, etten ole näkevinäni, jos tulee tiellä vastaan.
— Sano nimi, niin tuumitaan yhdessä, että jos voitaisiin sillekin kostaa, kehoitti Veerti naurahtaen.
— Sanon sinulle. Se on äitivainajan toinen mies, joka vielä elää.