— Ei niiden toki ole tarvinnut leikkailla eikä paikkailla monesta paikasta, ainoastaan sormen pituinen pala, umpisuoli.
— On, on tuota siinäkin, sanoi Jaakko.
He olivat aikeessa lähteä vääntämään toista kiveä, loin heidän huomionsa kiintyi tulijaan, joka oli soutanut järven ylitse ja käveli suoraan työpaikkaa kohti. Jaakko varmaan ajatteli tupansa pohjahirsiä, sillä hän oli aivan kovaan nauruun posahtaa sanoessaan:
— Se on Veerti, isäntä!!
— Ei ole, väitti Ukki. — Isäntä Veerti on pitempi.
Ville katseli äänetönnä. Hän oli jo ulompaa katsoen nähnyt, ettei tulija ollut Veerti. Mutta miehen astunnassa oli jotain yhtäläisyyttä, ja se katseli aivan kuin ahmien joka suunnalle: pelloille, niityille ja siinä sivussa rakennuksen pohjalle. Ja samassa Ville tunsikin tulijan Otoksi, Veertin veljeksi. "Mitäs asiaa sillä on tänne", hän ajatteli ja tunsi tulijaa kohtaan vastustamatonta vastenmielisyyttä. Syytä siihen hän ei osannut eikä kerinnytkään itselleen selittää.
Otto saapui rakennuksen pohjalle, ja Ville meni tervehtimään.
— Mitäs kuuluu? hän kysyi hyvin tavalliseen tapaan, jossa ei ollut vivahdustakaan lapsuuden tuttavuudesta.
— Eipä niin mitään, vastasi Otto vieläkin kuivemmin ja istahti kivelle. — Täällä väännellään kiviä?
— Niin alotettiin. Minnekkä on matka?