— Tulin vain tänne. Oletteko kuullut mitään erikoista Veertistä?
— Ei, vastasi Ville säpsähtäen ja katsahti tutkivasti kysyjään.
— Veerti on kuollut, ilmoitti Otto suoristaen selkäänsä ja katsellen ympärilleen kuin voittoisa sankari.
Toiset kolme seisoivat kuin kysymysmerkit. Ville tointui ensiksi puhumaan.
— Veertikö kuollut?! Mutta eihän siitä ole kuin viikko tai vähän yli, kun sain häneltä kirjeen, jossa ilmoitti olevansa melkein terve ja päässeensä pois sairashuoneesta.
— Niin oli päässyt ja mennyt niille omille matkoilleen, soittamaan, selitti Otto kylmän kuivasti. — Mutta sillä matkalla oli ottanut uudestaan. Ja kun sitten sairashuoneella leikattiin toisen kerran, niin päivän perästä kuoli. Minulle tuli sairashuoneelta ilmoitus.
Ville kuunteli typertyneenä ja kysyi:
— Eikö minulle tullut mitään sanaa tai kirjettä?
Otto katsahti kylmästi ja vastasi:
— Mitäpä minun veljeni kuolema kuuluu syrjäisiin. Veerti on nyt haudassa. En minäkään joutunut hautaamaan. Sieltä olivat vieneet ja laittoivat rahain mukaan kuitatun laskun. Kalliin kirstun olivat ostaneet. Mestari Tarvainen olisi tehnyt enempää kuin puolta huokeammalla, ehkäpä entiselle oppilaalleen neljännellä osalla niistä kaupungin hinnoista.