Oton kylmä vastaus "syrjäiselle" ja saiturin typerät selitykset kirstun hinnoista veivät Villen niin ristiriitaisten tunteitten keskelle, ettei hän vähään aikaan osannut eikä halunnutkaan sanoa mitään. Siirteli vain työkapineita ja aina toisiin selin kääntyessään pyyhkäsi vesiä silmistään. Viimein hän tuskin kuuluvalla äänellä urahti:
— Tämä työpaikka saanee loppua.
— Niin saapi loppua, myönnytti Otto isäntä-äänellä. — Sitä minä tulinkin sanomaan. Ei Kivimäellä tarvita näin suuria rakennuksia kuin tämä pohja näyttää, eikä niitä rakenneta niityn laitaan. Nämä ovat niitä hullujen höyhäyksiä.
Villen sisällä kuohahti. Hän oli, vainajaa puolustaakseen, sanomaisillaan syyn rakennuksen pohjan suuruuteen ja paikkaan. Mutta hän kerkesi ajatella, että kun lopullinen tarkoitus on pidetty salassa asiaa ymmärtäviltäkin, niin Otolle ilmoittamalla vainajan jalo ajatus tulisi melkeinpä kuin häväistyksi.
Hän oli astumaisillaan askeleen pois työmaalta, kun kuuli Parta-Jaakon kysyä tokaisevan:
— Entäs minun tupani? Isäntä on minulle luvannut…
— Mitä se on sinulle luvannut? kysyi Otto äreästi. — Tuvanko?
Jaakon koko naamarakenne tärisi, kun hän vastasi:
— Tuvan on isäntä Veerti luvannut tehdä tuonne mäen taakse.
— Kaikille se on tässä lupaillut. Ei sitä tehdä.