— Minä itse sen teen, tokaisi Jaakko. — Siellä on jo nurkkakivet.
— Olkoon vaikka kolmet kivet, mutta et tee. Minä se olen, joka nyt määrään mitä rakennetaan ja mitä ei rakenneta.
Ville oli jo ennen väittelyn päättymistä alkanut astella pihaan vievää polkua. Kohta tuli Jaakkokin, kulmat ja huulet vihaisesti liikehtien. Ukki käveli kolmantena, pää alas painuneena. Viimeisenä asteli Otto, mutisten turhan työn tekijöistä.
Pihaan päästyä alkoi työväki kokoilla tavaroitaan. Jaakko oli ensimäisenä lähtökunnossa ja näytti aikovan poistua kenellekään hyvästiä sanomatta. Ville huomasi sen ja pistäytyen Jaakon jälessä ulos kysyi:
— Meneekö Jaakko kylälle päin?
— Sinne menen.
— Jos Jaakko voisi odottaa, niin mennään yhtä matkaa.
— Minä odotan, lupasi Jaakko ja jäi seisomaan kartanolle.
Villen tupaan palatessa kertoi Otto parhaallaan lampuodin joukoille Veertin kuolemasta, ilmoittaen samalla, että hän on nyt tämän talon isäntä ja että Veertin alottama rakennustyö keskeytetään.
Tämän kaiken kuuleminen oli Villestä niin vaikeata, että hän kesken selitysten meni sanomaan Ukille ja lampuodin joukoille hyvästit. Oton hän jätti viimeiseksi, sillä sen kanssa oli ennen eroamista tehtävä lopputili. Vaikeata se oli, mutta ei voinut Jaakonkaan tavalla erota. Hän meni Oton eteen ja sanoi: