— Se asia ei enää tule sen paremmaksi, hän sanoi. — Tarpeellisempi on katsoa, miten kävi emännälle, jääneekö henkiinkään. Ja pitäisi kaiketi sekin hupelo sitoa köysiin.
— Vaan minäpä en mene saamaan kiveä otsaani, niinkuin te menitte. Olkoon ja menköön minne hyvänsä.
Heta alkoi tointua sen verran, että sai jotain sanotuksi, vaikka veri valui suusta. Kivi oli sattunut kylkeen ja nähtävästi runnellut kylkiluita. Ettei toki henki mennyt, oli turkin ja kumaran aseman ansio. Hänet täytyi viedä vuoteeseen, josta ei voinut nousta koko kevännä eikä terveenä milloinkaan. Lapset ja kaikki jäivät Kustaavan hoitoon.
Vasta aamupuoleen yötä nukkui Veertikin, itkettyään ensin itsensä väsyksiin. Äidin surkeutta hän enimmän itki, mutta kyllä särjetty viulu-rottelo muistui yhtä usein mieleen.
Samana yönä hävisi Parta-Jaakko Kivimäen kuuluvilta. Se oli Kustaavalle ja Hetalle mieleinen tieto, mutta Kaspo käveli harmissaan, kun meni palkaton työmies, eikä ollut toista saatavissa. Kustaava oli vielä, mutta sillekin täytyi tästä puoleen antaa talon ruoka.
VI.
Kaksi talvea ja yhden kesän oli Kustaava asunut Kivimäen talossa. Toinen kesä oli kauneimmillaan. Heinäjärvi lekotti melkein tyynenä. Ainoastaan sen verran kävi tuulen henki, että kukkiva ruispelto hiukan nuojahteli, ja tähkistä irtautunut kukkaspöly leijaili savun tavoin pellon päällä. Vanhettunut, harmaa kartano oli puoleksi ruisvainion ympäröimänä. Pieni vaateaitta kekotti kivisellä kummulla ruispellon laiteella.
Aitan ovi oli auki ja sen kynnyksellä istui Kustaava, laulaen kaiuttomalla, surullisella äänellä: Nyt on meill' Herran sapatti.
Aitan sisäpuolelta sängystä kuului vähänväliin yskimistä. Siellä lepäsi Heta heikkona sairaana. Tämän pitkiä, ikäviä hetkiä viihdyttääkseen oli Kustaava tullut aitan kynnykselle istumaan ja sunnuntaivirttä laulamaan.
Virren loputtua seurasi äänettömyys. Kuului vain pääskysten suritusta räystään alta.