Sairas teki taas säännölliset yskähdyksensä ja sanoi heikolla äänellä:
— Missähän lapsetkin lienevät, kun ei kuulu ääniä.
Kustaava nousi seisoalleen ja kuulosteltuaan lasten ääniä, vastasi:
— Ei niitä kuulu nyt, mutta kyllä ne äsken olivat Veertin mukana.
— Ei siihen Veertin hoitoon ole luottamista näin kesällä, sanoi sairas. — Jos kävisit katsomassa, etteivät menisi metsään eksymään, ja tule sitten tänne.
Kustaava laski kirjansa aitan kynnykselle ja lähti kiertelemään huoneiden ympäristöä. Kun ei siellä näkynyt eikä kuulunut, niin jatkoi etsimistään ruispellon pientarille.
Pellon takimainen reuna päättyi kiviröykkiöön, joista suurimmat kivet olivat melkein uunin kokoisia ja lepäsivät longallaan pienempien kivien päällä. Kivien välit kasvoivat vaarainten ja mansikkain varsia, ja siksi se paikka oli lapsille hyvin tuttu. Nyt ei ollut vielä marjoja, mutta Kustaava arveli, että Veerti ehkä oli mennyt katselemaan marjain joutumista. Lähemmäksi tultua alkoikin kuulua pienempien lapsien ääniä. Mutta näiden äänien lisäksi kuului vielä omituista vingahtelemista ja kitinää. Kustaava hidastutti askeleitaan ja siirtäen huivia korvansa päältä kuunteli, mitä se mahtoi olla. Ja nyt hänelle selvisi, että vingahteleva ääni tuli huonosta viulusta ja tapaili jotain tanssisäveltä.
Kustaava peljästyi. Hän oli sairaalle sunnuntaivirsiä veisatessaan tullut vakaviin ajatuksiin. Ja kun hän nyt muisti, että kirkossa parhaillaan vietetään jumalanpalvelusta ja heidän lapsensa vinguttelevat viulua, niin hän aivan kauhistui. Kuka tietää, vaikka Jumala näyttäisi minkälaisen kamalan ihmeen hyvänsä. Kuuluuhan niitä ennenkin tapahtuneen. Hän otti jo muutamia kiireitä askelia siepatakseen pois oman poikansa tällaista kuulemasta kirkonaikana, mutta pysähtyi kumminkin ajattelemaan, mikä häiriö siitä syntyisi lasten kesken. Veerti säikähtäisi, ja talon pienempi poika jäisi itkemään leikkitoveriansa. Muistuipa mieleen tuokin toissa talvena tapahtunut kohtaus saunassa. Jos hän nyt yhtäkkiä ilmaisee tietävänsä Veertin viulusalaisuuden, niin siitä seuraa, että Veerti alkaa peljätä häntä ja ehkä rupeaa vihaamaan hänen poikaansakin. "Mitähän piti tehdä", ajatteli Kustaava. "Ei sitä ainakaan uskalla Hetalle sanoa. Se tulisi siitä yhä enemmän ikävälle mielelle, eikä paraneminen edistyisi ollenkaan."
Hän kulki kumarassa lähemmäksi lapsia ja asettui salaa tarkastelemaan lasten toimia. Veerti istui suuren kiven kupeella, hartaana hangaten omatekoisen viulunsa rihmakieliä. Pienemmät laittelivat riviin pieniä mukulakiviä ja kävivät välillä pyytelemässä: "Minä toitan, minä toitan," Mutta Veerti ei heitä kuunnellut, kitkutti vain pysähtymättä ja kääntyili selin pyytäjiin, kun ne pyrkivät sormillaan ramputtelemaan kieliä.
Kustaava ei hennonut häiritä heidän puuhiansa. "Eihän tuo päreviululla kitkuttaminen mahtane olla kovin kauhea synti", hän lohdutteli itseään. "Eikähän nuo toiset ymmärrä sitä peliksi eikä miksikään."