Kustaava kääntyi takaisin, mutta katsahti vielä kävellessään taivaanrannalle, ettei sieltä kohoaisi ukkospilvi, jonka salama saattaisi iskeä tuonne kiven kupeelle ja surmata lapset. Mutta tyynen ja kauniin näköinen oli taivaanranta.
Aitan ovea lähestyessä kuului Hetan heikkoa rykimistä.
— Löytyikö ne lapset? hän kysyi Kustaa van tultua.
— Löytyi, selitti Kustaava mennen sairaan sängynlaidalle istumaan. — Tuolla olivat ison kiven kupeella talosilla.
— Sinnekö ne jäivät?
— Sinne jätin. Kyllä Veerti pitää niistä huolen.
— Hyvähän on, kun malttaa olla niiden mukana. Mutta pitäisihän Veertin lukeakin, ettei kesän aikana entinen aivan lopen unohtuisi.
— Kyllä se sitten talvella lukee sitä enemmän, lohdutteli Kustaava.
— Vaikeatapa se on ollut Veertille lukeminen talvellakin, valitti Heta. — Tuleva talvi saattaa mennä aivan lukematta, kun en ole enää käskemässä.
— Olet sinä toki, ehätti Kustaava sanomaan. — Minä laitan tästä lähtien monesti päivään uusia hauteita rinnan päälle, ja kun otat aina tervavettä, niin kyllä sinä paranet.