— Kyllä sen täytyy hakea rohtoja, vaikka menköön viimeiset pennit, mutta eihän siltä menekään.
— Ei pakoteta, sillä syrjäinen se on ja joutaa olla syrjäisenä loppuun asti.
— Mitä sinä nyt puhut, ihmetteli Kustaava. — Hourailuahan tuo on.
— En minä houraile, vakuutti sairas. — Minulla on selvempi ymmärrys kuin milloinkaan ennen. Jos olisin ennen ollut näin selvällä ymmärryksellä, niin minulla olisi mies, joka sairaana ollessani istuisi tässä luonani eikä ainakaan sunnuntaina juoksentelisi tuohien kiskonnassa.
— Tuohien kiskontaanko isäntä sanoi menevänsä? kysyi Kustaava.
— Niin. Ei kuulunut arkipäivinä joutavan. Olisi vienyt Veertinkin, mutta heittihän, kun sanoin, ettei toki opettaisi lastansa noin julki jumalattomaksi.
Kustaava ei tahtonut puhua pahaa isännän ahkeruudesta.
— Tokkopa tuo sunnuntaipäivänä kovin paljon kiskonee, hän sanoi. — Se minusta on pahempi, kun ei raski ostaa rohtoja. Se ei usko sinun kuolevan tähän tautiin: Kyllä se muuten rakastaa sinua, ja kyllä sinäkin rakastaisit häntä, jos se ymmärtäisi ja tietäisi olla luonasi. Vai etkö sinä ole rakastanutkaan, kun äsken sanoit, että jos olisit ymmärtänyt, niin sinulla olisi mies, joka istuisi tässä?
— Niin sanoin ja niin olisi, myönnytti sairas.
— Vai niin, ihmetteli Kustaava. — Oliko se puhe sittenkin totta, että sinä pidit Kurkisen Simosta?