— Vaikka olisikin, sanoi toinen — niin mitä sinä mainitsetkaan minusta, köyhästä akasta.
— Älä pahastu, pyyteli sairas. — En minä sano tätä leikillä enkä kadehtien. Toivoisin vain, että lapseni saisivat sellaisen äitipuolen kuin sinä olet.
Tämä oli kovin suuri luottamuksen osoitus Kustaavalle, ja häneltä pääsi itku. Jos hän oli ennenkin pitänyt tästä asuntotalonsa emännästä, niin nyt hän olisi tehnyt vaikka mitä sen mieliksi. Hän ei osannut pitkään aikaan vastata mitään, itki vain ja siveli sairaan jalkoja.
— Etkö tahtoisi olla minun lapsillani äitipuolena? kysyi sairas. — Älä kysele tuollaista, kielteli Kustaava. —
Arvannethan tuon kysymättäkin, että mielelläni minä olisin ja tekisin, mitä sinä vain toivot. Mutta jos sanotaan suoraan, niin Kaspo on siksi rakas rahaan, että se etsii vaikka mistä asti sellaisen, jolla on perintöä.
— Niin taitaa olla, myönnytti sairas huoahtaen. — Mutta lupaa kumminkin minulle, että asut tässä niin kauvan, kuin vähänkin voit.
— Sen minä lupaan, sanoi Kustaava. — Mutta jos Kaspo käskee, niin silloin minun täytyy muuttaa toiseen paikkaan.
— Älä muuta ensi käskylläkään, neuvoi Heta. — Minä puhun vielä ennen kuolemaani Veertille, että sekin pitää sinun puoltasi ja houkuttelee isäänsä.
Sairas oli tullut puhuneeksi niin paljon ja kiihkeästi, että sitä seurasi kova rykimispuuska. Hiki valui suorastaan otsalta. Kustaava auttoi syrjälleen kääntyessä ja pyyhki hikeä otsalta. Sitä tehdessä kuohahti hänessä harmi niitä kohtaan, joita piti syyllisinä Hetan sairauteen. Hän oli tähän asti uskonut, että ehkä on Kaspossa ollut jotain miellyttävää, koska Heta on sen ottanut. Mutta kun hän nyt oli kuullut, miten tuo asia oli tapahtunut, niin hyvät luulot loppuivat ja hän sanoi:
— Kyllä minä vielä väitän, että sinä raukka kuolet tuon Kaspon saituruuden tautta. Sitä hullua piti työmiehenä, ettei tarvitsisi maksaa palkkaa, mutta kallis työmies siitä sittenkin tuli. Siitä kivenheitostahan tämä tauti sai alkunsa.