— Sallittu se oli, huomautti sairas. — Ei se olisi heittänyt, jos ymmärsin kohdella taitavammin.
— Ettäkö ei olisi saanut lyödä sitä viuluntekelettä kappaleiksi?
— Niin, ja vielä siinä oli sen edellä yksi asia, jota en ole sanonut kellekään.
— Niinkö. Mikä se oli? uteli Kustaava.
— Ei se ole tarpeellinen tietää.
— Eikö? Vaan minäpä arvaan, sanoi Kustaava: — Parta-Jaakko oli suuttunut sinuun minun tauttani, koska et sanonut silloin etkä sano nytkään.
— Ei sinun tauttasi, vakuutti Heta.
— Aivan varmaan, vakuutti Kustaava huolestuneena. — Et sinä sitä muuten salaisi. Mutta miksi se ei heittänyt minua sillä kivellä? Minä olisin paljon paremmin joutanut kuolemaan.
— Entäs lapsesi? sanoi sairas.
— Herra on orpojen isä.