— Niin on minunkin lasteni, huokasi sairas. — Mutta ettet tyhjää arvaileisi etkä huolehtisi, niin sanon senkin toisen asian: Parta-Jaakko suuttui minuun siitä, kun nostin sinun poikasi hänen tekemäänsä uuteen kätkyeeseen.
Kustaavan silmistä välähti viha Parta-Jaakkoa kohtaan, mutta se meni pian ohitse, ja hän alkoi haikeasti valittaa, että hänen ja hänen lapsensa piti olla syyllinen Hetan ennenaikaiseen kuolemaan.
— Älä voivottele suotta, sanoi Heta. — Ei se ole sinun syysi, eikä voivotellen parane.
— Ei parane, ei parane, mutta kyllä tuo koskee, kun hyvästä teostasi sait tuollaisen palkan. Millä minä sen sovitan?
— Jo se on sovitettu, lohdutteli sairas. — Ja jos tahdot vielä sovittaa, niin hoidahan lapsiani, varsinkin nuorinta.
Kustaavalle oli tullut niin ikävä mieli, ettei jaksanut paljon puhuakaan. Ja osoittaakseen, että hänellä on halu täyttää sairaan pyyntö, lähti hän taas katsomaan kiven luona leikkiviä lapsia. Mennessään hän jo kuuli oman poikansa kimakan itkun. Se oli kaatunut kiveen ja loukannut otsansa, jota Veerti parhaillaan hatullaan paineli. Siihen liittoon joutui Kustaavakin, ja kun Veerti huomasi tämän huolestuneet kasvot, alkoi hän lohdutella, ettei otsaan tullut verihaavaa.
— Mitäpä siitä, jos olisi tullutkin, sanoi Kustaava ottaen lapsen syliinsä. — Taluta sinä veljeäsi, niin mennään lähemmäksi pihaa, ettei äitisi tarvitse niin paljon huolehtia.
— Onko äiti nyt kipeämpi? kysyi Veerti katsoen Kustaavan silmiin.
— Ei ole tavallista kipeämpi, vastasi Kustaava odotellen, että Veerti alkaisi taluttaa veljeänsä.
Mutta tällä oli huolenaan viulu, joka oli jäänyt huonoon korjuuseen, ja hän koetti viihdytellä veljeänsä jäämään jälemmäksi, että voisi Kustaavan huomaamatta käydä pistämässä varmempaan piiloon. Kustaava ymmärsi asian ja sanoi: