— Käy vain korjaamassa talteen viulusi, en minä puhu siitä kellekään.
Veertiä näytti hävettävän, kun kuuli, ettei se ollutkaan enää salaisuus. Hän kävi kiireesti kätkemässä viulunsa ison kiven alle ja palattuaan veljeään taluttamaan varmemmaksi vakuudeksi pyyteli:
— Älkäähän, hyvä Kustaava, sanoko äidille.
VII.
Kivimäen Heta kuoli kohta sen jälkeen, kun hän oli uskonut salaisuutensa ja toivomuksensa Kustaavalle. Yhä suuremmalla valppaudella Kustaava jatkoikin vainajan poikien vaalimista ja teki muutakin työtä, niin paljon kuin jaksoi ja kerkesi. Moni syrjäinen alkoi uskoa, että kiihoittimena tähän oli toivo päästä emännäksi.
Lipposen Annastiinakin tuli nyt entistä palvelustoveriansa tervehtimään. Kustaava ei hänen tulostaan ihastunut, sillä hän aavisti siitä seuraavan ikävyyksiä. Kun Kaspo oli epäillyt omaakin vaimoaan, että se jakeli talon ruokavaroja kylän köyhille, niin tottahan ventovieras joutui vielä enemmän epäilyksen alaiseksi.
Annastiina ei alkupuheista päättäen näyttänyt olevan oman voiton pyynnöstä matkalla. Hän vain hymyili merkitsevästi Kustaavalle ja, saatuaan kahdenkeskisen tilaisuuden, alkoi kiitellä:
— Sinulle on nyt taas onni tarjona, kun vain et anna luisua läpi käsien.
— Onpa tämä hyväkin onni, sanoi Kustaava välinpitämättömästi. — En ole ikipäivinä tarvinnut näin aamusta iltaan ahertaa kuin tässä.
— No jaksathan sinä tämän vähän ajan, puolen vuotta, aivan valittelematta, lohdutteli Annastiina.