— No, eihän sinun auta siitä valittaminen, myönteli Annastiina. — Mutta älä toki rapea riekkumaan yksinäsi kaikkia töitä ja olemaan kahvitta, jos pääset tähän emännäksi.
Kustaava kiivastui.
— Mitenkä minä tähän pääsen, sillä jos isäntä ottaakin toisen vaimon, niin ei se näin köyhää ota, ei vaikka…
— Älä puhu sillä lailla kellekään muille, sohisi Annastiina, — Sano Hyttis-vainajan antaneen muiden tietämättä muutamia satoja, jotka ovat velkana, niin ei Kaspo mene edempää etsimään.
Kustaavan täytyi nauraa, vaikka harmittikin.
— Ettäkö minä rupeaisin valehtelemaan. Ja uskoisiko sitä kukaan, saati sitten Kaspo Haverinen.
— Annetaan asian kuulua muualta päin, niin kyllä uskoo, sanoi Annastiina salaperäisesti. Ja iskien silmää hän lisäsi: — Sellainen puhe on jo kiertämässä, ja arvannethan, kuka sen on alkanut.
Kustaava katsoi ihmetellen ja kysyi:
— Mutta arvaako Annastiina, mikä elämä siitä sitten seuraisi, kun ei rahoja löytyisikään?
— Vieläpä siitä mikä. Ei sen tautta vihkimistä pureta. Sanot vain, että ne ovat olleet ja menneet. Ei niiden itarain ukkojen kanssa pääse eteenpäin, jos ei kaunistele asioita. Eikä sinun itsesi tarvitse mainitakaan rahoista. Koeta vain saada Kaspo uskomaan, että sinun ollessasi emäntänä talo rikastuu ihan silmin nähtävästi. Kahvistakin voit sanoa, että jos tämä terveys pysyy tallella, niin ei keitetä juhlinakaan. Kyllä sinä sillä keinolla voitat.