Kustaava vain kuunteli. Jos tämä neuvonantaja olisi ollut luotettavampi ihminen, niin hän olisi tuntenut suurtakin iloa. Mutta hän aavisti, että tälle hyvän toivojalle pitäisi olla jotain antamista, ja mitäpä hänellä olisi. Vaatteetkin, ainoa omaisuus, olivat jo vähentyneet ja kuluneet. Ei ollut hyvä luopua viimeisistään, kun tarvitsi lapselleenkin. Kustaava toivoi, että Annastiina palaa tyytyväisenä, kun sitä ystävällisesti puhuttelee.
— Onko isäntä ollut terveenä? hän kysyi tarkoittaen vanhaa Lipposta.
— Mikä isäntä tuo on, vanha, taloton ruoti-ukko, tokaisi Annastiina.
— Onhan se ollut isäntä, lohdutteli Kustaava. — Ja niin minä olen kuullut, että sitä kaikissa taloissa kohdellaan ja hoidetaan kuin talon vanhusta.
— Jospa hoitanevat, mutta mitäpä hyötyä siitä lienee minulle ja pojalle.
— No, kyllähän Annastiina yhden lapsen kanssa tulee toimeen.
— Olenhan minä tähän asti tullut, mutta kun ottivat sen ukon elättääkseen, niin nyt ne ympäristön emännät eivät anna kuin hyvin toisinaan ja leipäainetta senkin. Nythän minä läksin kiertelemään näissä laitataloissa, että jokainen osaltaan pistäisi pienenkään kipenen voita talven varaksi.
"Nyt se on pula edessä", ajatteli Kustaava, mutta ääneen sanoi:
— Antanee nuo toki lehmilliset, ja voisihan tämänkin talon isännältä kysyä.
— Siltä ei saa silmäänsäkään, jos et sinä anna, sanoi Annastiina.