— Enhän minä uskalla antaa toisen tavarata.
— Tuon verran, naulan tai puoli. Kuka sitä älyää, kun ottaa viisaasti. Jos sitten kääräiset tuohilevyn sisään ja pistät tuonne halkopinon päälle, niin ei kukaan huomaa minun saaneen mitään.
— Kyllä minä antaisin mielelläni, jos olisi, selitti Kustaava aivan kuin anteeksi pyytäen. — Mutta minulla on sellainen luonto, etten voi liikutella toisen tavarata.
— No, eihän sille sitten voi mitään, myönnytteli Annastiina.
Hänen kasvoistaan ja katseestaan huomasi, että ystävyys on loppumaisillaan. Hän näki joutavansa pois ja asettaen äänensä surulliseen sointuun alkoi puhella matkastaan.
— Pitääkin tästä lähteä kiertelemään tuolla Heinälahden mökeissä. Siellä ovat ennen yksilehmäisetkin pistäneet voikipenen, ja jos ei ole ollut voita, niin on niillä ollut jotain muuta, mitäpä milläkin. Ne muistavat vielä, ettei minun kotonani tarvinnut käydä kuivin suin.
Kustaava ymmärsi yskän ja hänelle tuli vaikea olla.
— Jo piti sattua ikävästi, kun ei ollut kahviakaan, hän valitti aivan vilpittömästi. — Ottaisiko Annastiina, jos hakisin miesvainajaltani jääneen silkkisen kaulahuivin puoliskon?
— Mitäpä minä silläkään, sanoi Annastiina jurosti ja lähti matkalle.
Kustaava jäi taistelemaan omantuntonsa kanssa. "Olisiko sittenkin pahasti, kun en antanut voita? Olisihan sen voinut mitata puntarilla ja kuitata palkasta. Nyt jäi Annastiina pahalle mielelle, ja kuka tietää, mitä se puhuu. Tuskin hänkään toivoo enää, että pääsisin tähän emännäksi."