— Et sinä sitä vielä ymmärrä.
— Sanokaahan, äiti. Onko se niinkuin Kivimäki?
— Ei Kivimäki ole mökki. Se on talo, jossa on kymmenen lehmää ja hevosia. Mutta se Olkan isän nykyinen mökki on parempi tätä mökkiä sentähden, että siinä voipi elättää neljä lehmää ja hevosen.
— Eikö Olka tule käymäänkään? kysyi taas poika.
— Ei se tule, kun ovat aikoja sitten vieneet pois kaikki tavaransa.
— Mennään me sinne.
— Ei, hyvä lapsi, ei ne huoli meitä köyhiä sinne toiseen kylään. Meidän täytyy olla täällä. — Ja luehan vain, äläkä ajattele muuta.
Poika alkoi väkinäisesti tavailla, vaikka ajatuksissaan muisteli mökin entisen asukkaan pientä tyttöä, jonka kanssa oli ennen kilpaa opetellut lukemaan. Nyt, jolloin ei ollut kilpatoveria, tuntui lukeminen aivan tarpeettomalta ja ikävältä.
Kustaava jatkoi kehräämistään. Hänen kasvonsa olivat viime näkemästä paljon vanhentuneet ja surkastuneet. Vaatteetkin olivat toden perään niinkuin "köyhällä akalla", jolla nimellä hän oli joskus itseänsä nimittänyt. Silloin oli vielä ollut ylpeyttä jäljellä, mutta nyt oli köyhyys painanut pään alas. Huolestunein katsein hän seurasi tappurain kiertymistä rihmaksi ja oli taas omissa ajatuksissaan.
Poika oli päässyt käskyjen päätössanoihin ja tavaili: mi-minä he-herra sinun ju-jumalasi olen ki-kiuvas jumala…