— Mitenkä sinä luet? kysyi Kustaava havahtuen ajatuksistaan. Ei siinä ole "kiuvas". Katso sinä tarkemmin.
Poika alotti uudestaan, mutta "kiuvas" siitä sittenkin pyrki tulemaan.
— Ajattele sinä mitä luet, neuvoi Kustaava. — Ei kirjassa puhuta saunan kiukaista. Siinä luetaan Jumalasta ja sanotaan, että hän on kiivas Jumala, joka etsiskelee isäin pahat teot lasten päälle kolmanteen ja neljänteen polveen. Ymmärrätkö sinä, mikä on sana "kiivas" ja mikä "etsiskelee"?
— En minä, vastasi poika.
— Kiivas on sama kuin vihainen, jota pitää peljätä, selitti Kustaava. — Ja Jumala etsiskelee silloin, kun rankaisee lapsia vanhempien syntien tähden. Niin on rangaissut minua, ja kuinka kovasti sinua, raukkaa, rangaisseekaan. Et ole vielä tähän asti tarvinnut nähdä nälkää, mutta nyt ei ole enää leipää eikä mitään, tuskin huomispäiväksi. En sanoisi tätä sinulle muuten, vaan että tietäisit ja ymmärtäisit, minkätähden minun pitää taas aamulla lähteä käymään kylällä ja sinun olla sen aikaa yksinäsi.
Ville ei ymmärtänyt äitinsä selityksestä muuta, kuin että leipä loppuu ja hänen täytyy jäädä yksin. Siinäpä olikin kerrakseen. Vedet alkoivat valua silmistä, eikä lukemisesta tullut mitään tolkkua.
Kustaava koetti lohdutella:
— Minä käyn hyvin sukkelaan. Ja kun tulee sileät tiet ja kesä, niin käydään aina yhdessä.
Nämä hyvittelyt eivät paljoa auttaneet. Ville sai ensi kerran elämässään tietää, että äidilläkin oli surua, ja tämä tieto painoi niin, että hän painautui itkusilmin penkille ja nukkui siihen.
Nyt oli Kustaavan vuoro itkeä, ja hänkin itki nyt erityisemmän tunteen pakotuksesta kuin koskaan ennen. Ei se ollut häpeän eikä köyhyyden itkua, vaan vastuunalaisen äidin itkua. Se oli niin raskasta, että hänenkin täytyi lyhyeksi hetkeksi heittäytyä pitkälleen. Mutta siitä piti nousta kohta ylös, sillä iltaan mennessä olivat entiset kehruukset kehrättävät loppuun.