Kun kuontalon viimeinen kuitu oli rullassa, tekaisi Kustaava vuoteen ja nosti Villen siihen, aikeessa antaa nukkua aamuun asti. Mutta poika valpastuikin ja virkkoi:
— Äiti, minulla on nälkä.
— No, pitää ottaa vähän kakkua.
Kustaava otti uunilta oman kiskomansa päretikun, johon teki tulen, ja haki sitten pienen, kuivan leipäkannikan ja vettä, johon oli sekoitettu lusikallinen kesällä säästettyä, jäätynyttä piimää.
— Joko äiti on syönyt? kysyi Ville, kun Kustaava natusteli vain leipää leikatessa karisseita muruja.
— Jo, kuului hiljainen vastaus.
Poika katsoi äitiinsä epäillen ja kysyi taas:
— Onko äiti itkenyt?
— En, muuten ovat silmäni kipeänä.
Poika katsahti vielä äitinsä silmiin, mutta ei puhunut enää mitään. Äänettöminä he pureskella ratustelivat, ja Kustaava toivoi, että Villeltä unohtuisi omakin itkunsa ja ettei se aavistaisikaan hänen itkeneen.