* * * * *
Ville heräsi aamulla siihen, että ovesta tuleva kylmä ilma puski hänen päähänsä. Kustaava oli pannut uunin lämpenemään ja asettanut oven raolleen, ettei savu painuisi aivan lattiaan asti. Ville käpristäytyi kokonaan peiton alle ja hytkähteli hyvästä mielestä, kun ei pakkanen päässyt sinne. Hän kohotti hiukan peitonreunaa nähdäkseen, huomaisiko pakkanen hänet. Hetipä huomasi ja olisi tullut, mutta Ville lupsautti alas peitonreunan eikä raottanut, ennenkuin kuuli padan sangan kalahtelevan. Hän tiesi, että äiti asettaa nyt perunapadan liedelle vedettyjen hiilten päälle, jolloin oli suurin huvi istua pankolla ja odottaa perunain kypsymistä. Uunin suusta leiskahteleva tulenlieska pyrki kuumentamaan kasvoja, mutta ei siitä sittenkään hennonut laskeutua alas.
— Katsohan, ettet polta vaatteitasi, varoitti Kustaava kieputellessaan viimeisen rullan rihmaa viipsinpuulle.
— Ei tässä pala, sanoi Ville siirtyen pankon ulommalle reunalle.
Perunapata alkoi kiehua ruplattaa. Ville lohkaisi päreestä tikun, koettaakseen sillä perunan kyljestä, joko olivat pehmeitä. Mutta käsi ja tikku oli lyhyt, eikä sillä ylettänyt, ellei mennyt lähemmä pataa. Hän kurkotti ja taas kurkotti, mutta uunin lieska pyrki polttelemaan kasvoja. Ville käänsi päänsä takapuolen tuleen päin ja aikoi kiireellä kurkotuksella ylettää pataan, mutta nukkuissa pörröttynyt tukka hipaisi uunin lieskaa ja tuprahti tuleen. Villeltä pääsi älähdys, ja Kustaava hyökkäsi siunaten tempaamaan poikaa pankolta.
— Nyt jotakin, kun poltappas pääsi.
Kustaava pelkäsi käyneen pahemminkin, mutta kun näki, ettei iho vahingoittunut, niin hän rauhoittui ja alkoi torua.
— Nyt sen näit, miten tottelematonta rangaistaan tulellakin. Kiitä Jumalaa, ettet palanut pahemmin.
— Ei sitä kipeloi, lohdutteli Ville.
— Ei kipeloi, mutta jos olisivat silmäsi palaneet, niin silloin olisit tullut sokeaksi. Muista vasta, ettet mene tulen lähelle, vaikka en minäkään olisi kieltämässä. Jumala kuitenkin näkee.