— Kasvaako siihen tukka? kysyi Ville sivellen palanutta paikkaa.
— Kasvaa se, kun leikataan joka paikasta yhtä lyhyeksi.
Kustaava otti keritsimet ja lyhenteli heti kohta aivan päätä myöten.
— Sillä lailla ne keritään vankienkin päät linnassa, hän sanoi lopetettuaan työnsä.
Ville sipaisi tukkaansa ja meni nurkkaan istumaan, vetäen hatun aina korviin saakka. Hän sai kovin vähän aikaa painaa häpeätään, kun täytyi ruualle ruvetessa ottaa hattu pois päästä. Kustaava huomasi, miten kovasti se hävetti poikaa, eikä hän sen vuoksi puhunut enää mitään koko tukka-asiasta.
Ennen oli Ville vielä viime hetkelläkin pyrkinyt mukaan, mutta nyt hän heti syötyään siirtyi nurkkaan ja vetäen hatun silmilleen alkoi itkeä. Kustaava näki, ettei sitä nyt tarvinnut houkutella kotiin jäämään. Silläkin oli nyt ensi kerran elämässään häpeämerkkinsä kannettavanaan. Kuinkahan monta ja kuinka katkeraa häpeän merkkiä saaneekaan suuremmaksi tultuaan kantaa. Hänen täytyi vielä ennen lähtöään mennä poikaa lohduttamaan.
— Älähän nyt itke. Minä tulen ennen iltaa takaisin. Ja jos ei satu perillä viivytyksiä, niin tulen heti puolisen jälkeen.
— Älkää menkö, äiti, pyyteli poika.
— Voi kun sinä et ymmärrä vieläkään, vaikka minä jo illalla sanoin, että minun täytyy mennä, muuten kuollaan nälkään.
Nyt ei poika enää puhunut mitään ja Kustaava otti konttinsa, pyyhkien salaa vettä silmistään. Hän oli joskus uhmaillut, että parempi on elää yksinään kuin huonon toverin kanssa, mutta nyt täytyi tuntea, ettei köyhän ole hyvä asua ei joukossa eikä yksinään. "Kun tuo poika kasvaisi vähänkään suuremmaksi ja saisi sillekin sukset", hän ajatteli.