Nyt oli vain yhdet sukset, huonot lotiskot nekin.
Ville siirtyi ikkunaan katsomaan äitinsä jälkeen. Viettävän pellon ylitse luisuivat sukset lykkimättä. Siellä äiti katsahti vielä kerran jälkeensä ja alkoi sitten painaa pitkin niittyä ja näytti vähitellen pienenevän ja pienenevän. Viimein katosi metsäniemekkeen taakse, jolloin Ville siirtyi taas nurkkaan itkeä tuhertamaan, jonne nukkui.
Nukkuessa hämmentyi Villeltä ajankulku aivan kokonaan ja hän hypähti heti herättyään katsomaan, joko äiti tulee. Ei näkynyt muuta kuin suksenlatu ja tuo metsäniemeke. Täytyi kääntyä katselemaan metsän puita, joita oli ennenkin odotellessaan katsellut. Lähteen luona kasvava, suuri, pitkäoksainen kuusi kiinnitti enimmän huomiota. Se oli nojallaan niitylle päin, ja Ville ei voinut koskaan käydä vettä noutamassa katsomatta kuuseen. Se voisi kaatua päälle milloin hyvänsä, ja Ville tunsi vasta sitten olevansa turvassa, kun oli niin etäällä, ettei kuusen latva mitenkään ylettäisi, jos se kaatuisikin. Lähellä pellon aitaa oli toinen huomattava puu, suuri, tuuhea koivu ja pellon pientarella kaksihaarainen pihlaja. Nämä kolme puuta anastivat suurimman huomion Villen kasvimaailmassa. Ja nämä puut muodostuivat hänen lapsellisessa mielikuvituksessaan korkeammiksi olennoiksi ja ihmisiksi. Tuo suuri, pelottava kuusi, sehän oli Isä, joka katseli vihaisesti ympärillensä ja tuulella huitoi kymmeniä käsiään. Koivu olisi ollut herransiunauksessa opitun aivojärjestyksen mukaan Poika, mutta Villen ajatuksissa se soveltui paremmin äidiksi, jolla oli ikävä ja kylmä talvella, eikä sen lähelläkään saa olla aina. Mutta kesällä se oli kaunis ja lehdillä koristettu. Pihlaja olisi ollut Villen Pyhähenki, mutta sille hän nyt vasta löysi vastineen. Sehän oli Olka, jonka kanssa oli lukenut kilpaa ja joka kesällä taittoi voikakustaan hänellekin. Miten hyvältä se voikakku maistuikaan! Jospa äiti toisi tullessaan voita. Hän ei ollut saanut sitä maistaa pitkään aikaan. Hän haki kakkunsa ja alkoi sitä pureskella. Äiti oli luvannut tulla takaisin ennen iltaa, ehkäpä puolisen aikana. Nythän on puolisen aika, kun hän syöpi. Täytyi mennä kesken kakun syönnin katsomaan. Ei näkynyt. Eiköhän olisikaan vielä puolisen syönnin aika. Itku pyrki taas tulemaan.
Tästä päivästä tuli Villelle pitkä päivä. Hän ennätti syödä toisen ja kolmannenkin puolisen, ja kun äiti viimein illan hämärtäessä tuli, oli hän nukkumassa.
Aivan kuin pahasta unesta selvinneenä, itkun ja naurun riidellessä, joutui Ville kyselemään, mitä äiti oli saanut kylästä.
— Maltahan, maltahan, kun tyhjennän kontin, puheli Kustaava hiihtämisestä hengästyneenä.
Hän oli aivan näännyksissä, sillä kontti oli täynnä ruokatavaraa ja sen päällä suuri nyytti villoja ja liinoja.
— Saitteko voita? kyseli Ville.
— Sain hyvin vähän, mutta jauhoja ja lihaa sain niin, että nyt päästään keittämään. Ja sitten minä sain lainaksi kuvakirjan.
— Kuvakirjanko! huudahti Ville unohtaen voi-ikävänsä.