— Niin, se on hyvin kaunis kirja, ihmisen sydämen kuvakirja, selitti Kustaava.
Hän aukaisi kirjan ja alkoi kesken kiireen näytellä kuvia. Ne olivat kämmenen kokoisia, sydämen muotoisia pyörylöitä. Kuvan yläpuolella oli sydämen omistajan kasvot ja pyörylän keskellä hänen suosimansa asukkaat eläinten muodossa.
— Tässä on jumalattoman ihmisen sydän, selitteli Kustaava. — Tuo sydämen keskellä seisova sarvipää on piru. Sammakot, käärmeet ja kaikki pahat henget ympärillään. Ja katsohan miten turjakkeen näköiset ovat tuon syntisen kasvot ja tukka tuolla lailla silmillä.
Villen käsi kohosi omaan tukkaansa, mutta eihän sitä ollut hatun allakaan. Kustaava käänsi lehden ja alkoi selitellä toista kuvaa.
— Tämäkin on syntisen sydämen kuva, mutta tämä taistelee syntiä vastaan. Tuossa tuo sarvipää kallistuu mennäkseen pois, kun pyhähenki puhaltaa tuolta ylhäältä sydämen keskelle. Tämän syntisen kasvot eivät ole enää niin turjakkeet.
Hän katseli poikaansa, nähdäkseen, ymmärtääkö tämä kuvien merkityksen. Ja huomatessaan, että Villellä oli päässä hattu, hän tempasi sen kiireesti ja sanoi:
— Älä milloinkaan katsele kirjaa hattu päässä… se on synti.
Ville häpesi ja vetäytyi äitinsä taakse ja katseli sieltä kainalon alitse.
— Katsotaanhan kiireesti loppuun asti, puheli Kustaava. — Tässä on hurskaan ihmisen sydän. Siellä asuu pyhähenki. Tuolta kaukaa katselee sarvipää. Tässä toisessa kuvassa se on jo tulossa. Pukin ja käärmeen pää on jo sydämen sisäpuolella, ja pyhähenki pakenee tuolla lailla. Tässä ne ovat tulleet takaisin ja niitä on nyt seitsemän. Tuossa kuolee jumalaton, ja pirut ovat ympärillä odottamassa sielua viedäkseen tuliseen järveen.
Tässä viimeisessä kuolee autuas. Se on aivan Kivimäen Heta-vainajan näköinen. Piru lentää pois tyhjä kirja kädessään.