Kustaava pani kirjan kiinni ja huokasi.
— Näkeekö sen sarvipään silloin, kun ihminen kuolee? kysyi Ville arasti.
— Ei sitä näe, mutta sanotaan sen joskus lähtevän niin, että seinät rusahtelevat, selitti Kustaava.
— Tämäkin tupa rusahti, kun minä olin yksinäni, sanoi Ville katsoen pelokkaasti äitiinsä.
— Rusahtelee se vanha huone muutenkin, kiirehti Kustaava selittämään.
Hän huomasi, että Villeä pelotti, ja haihduttaakseen sitä alkoi purkaa eväitä kontista.
— Tässä on voita.
Villen katse kirkastui, vaikka voikäärö oli tuskin kananmunaa suurempi. Se oli sittenkin voita.
Elantohuolet olivat taas vähäksi aikaa väistyneet, mutta henkinen köyhyys ja hätä tulivat entistään lähemmäksi. Ja nukkumaan ruvetessaan Ville painautui kokonaan peiton alle ja niin lähelle äitiänsä kuin suinkin pääsi.