Kustaava kehräsi ja Ville istui lattialla, vuolla tokertaen huonolla kääntöveitsellä päretikkua. Yhtäkkiä poika huudahtaen kysyi: — Mikä kolahti?! ja hyppäsi ikkunaan katsomaan.
— Siellä on suuri konttimies! ilmoitti poika hätäisenä ja juoksi äitinsä viereen istumaan.
Pojan pelko tarttui Kustaavaankin. Hän ennätti muistaa monta kammottavaa kertomusta rosvoista, jotka ovat yksinäisissä mökeissä pidelleet pahoin tai surmanneetkin ihmisiä. Tosinhan nyt oli vielä talvi, jolloin niistä ei ole niin suurta pelkoa, mutta kuka tietää. Hän kerkesi ajatella puolustusasemakin, joihin hädän tullessa turvautuisi.
Nyt tuo tuntematon tarttui ulkoa oven ripaan ja nyhtäsi. Pojan pelko yhä vain suureni, mutta Kustaavan kasvoilta jännitys laukesi kuin siivellä pyyhkäisten. Tulija olikin Simo Kurkinen, nuoruuden aikainen tuttava, vaikka vuosien kuluessa paljon vanhentunut. Simo sanoi hyvän päivän ja meni penkille istumaan, Hän näytti entistä enemmän saamattomalta hivelolta, ja odottaessaan keskustelun alottamista suuntasi surunvoittoisen katseensa tuvan lakeen.
Kustaava oli seisauttanut rukkinsa ja pyyhki kehrätessä karisseita rikkoja helmastaan, aikeessa mennä tulijaa tervehtimään. Mutta hänelle mahtoi muistua mieleen jotain ja hän alkoikin puhutella paikaltaan nousematta.
— Mitäs on Simolle kuulunut? hän kysyi.
— Eipä kuulu entistä enempää; — mitä tänne? vastasi Simo hiljaisella äänellä, kääntäen katseensa puhuttelijaan.
— Terveenäkö ovat kotijoukot?
— Terveeksi nuo jäivät.
— Mitä sinne kylälle muuten kuuluu?