— Katsoisin, kun Simo hakkaa.
— Kyllä siihen ennätät oppia. Tarpeenpahan olisi, jos oppisit karttaamaan villoja. Mutta eihän sinusta, pojasta, ole siihenkään. Jos olisit tyttö, niin kohta elettäisiin kuin rikkaatkin. Sinä karttaisit, ja minä kehräisin.
Villellä ei ollut sanaa suuhun tulevaa. Ihanat ajatukset lehmistä ja aikamiehestä menivät menojaan. Äidillä on köyhyys sentähden, että hän on poika. Se ajatus vaivasi koko iltapäivän. Ei miellyttänyt lukeminen eikä mikään. Simokin huomasi metsästä palattuaan, ettei Ville ollut reippaalla mielellä, ja kyseli:
— Mikä tälle on tullut, kun istuu niin pahoilla mielin?
— Sitä saattanee pahoitella, kun en laskenut Simon luokse metsään paleltumaan.
— Minunko luokseni metsään! huudahti Simo ihastuen. — Pitää toki antaa Villen tulla. Ei siellä palele, kun minä laitan havuista majan ja saadaan sinne tulikin.
Villen huulet visahtivat nauruun, mutta se loppui lyhyeen.
— Eikö sinusta olekaan havumaja hyvä? kyseli Simo. — Tehdään tervaksista tuli majan eteen, niin kyllä äitisi antaa sitten tulla.
Ville alkoi tuhertaa itkua ja urahti:
— Minä en osaa kartata.