— Mitä kartata? uteli Simo.
Kustaavaa nauratti.
— Nyt minä ymmärrän, että se väpelö itkee sitä, kun sanoin, että saisi olla tyttö, niin karttaisi villoja minun toverinani.
— Mitä sinä nyt siitä itket, lohdutteli Simo. — Leikilläänhän se äitisi on niin sanonut.
— Leikillä niinkin, myönnytti Kustaava. — Poikalapsesta on vain elatushuolet, mutta jos olisi tyttö, niin anna surra ja huolehtia siitäkin, ettei se raukka joutuisi katalain narriksi ja samoille teille kuin minä ja moni muu köyhä tyttö. Poika pitää aina paremmin puolensa eikä joudu niin helposti maailman jalkoihin.
Kustaava odotti, että Simo sanoisi jotakin, mutta se oli yhtäkkiä muuttunut merkillisen äänettömäksi ja painaen leukansa käsien varaan katseli vain alas. Kustaava halusi saada tukea mielipiteilleen ja herättääkseen Simon huomiota lisäsi:
— Iloinen minä olen aina ollut siitä, kun on poika. Eivät pojat joudu milloinkaan niin onnettomiksi kuin tytöt. Vai mitenkä?
Ilman näin suoraa kysymystä olisi Simo nähtävästi sivuuttanut koko asian äänettömyydellä.
— Hyvä niin, hyvä näin, hän nyt virkahti. — Ei ole kehumista kummassakaan. Joutuu se poikakin onnettomaksi.
— Ei niin onnettomaksi kuin tyttö, väitti Kustaava.