Simo otti esiin iltatyönsä, pärehalot, jotka oli tuonut metsästä tullessaan ja pistänyt uuniin sulamaan. Kumpikin askarteli vähän aikaa äänetönnä. Kustaava ajatteli, miten saisi Heta vainajan myöhästyneet terveiset sopivimmalla tavalla sanoneeksi. Kotvan aikaa kehrättyään hän ikäänkuin muun puheen puutteessa arveli:
— Onkohan Kivimäen Kaspo Haverinen haettanut itselleen rohtoja?
— En ole kuullut, sanoi Simo. — Mutta tuskinpa on raskinut panna rahojaan.
— Niin minäkin luulen, myönnytti Kustaava. — Eihän se Hetallekaan hommannut mitään.
— Eikö ihan mitään? kysyi Simo vilkkaammin.
— Ei ihan mitään, vahvisti Kustaava. — Eikä Heta kaivannutkaan. Sanoi vain, että "mitäpä häntä — näet Kaspoa — niillä vaivaamaan, kun ei omasta halustaan hae". Se oli pari päivää ennen kuolemaa. Muisteli silloin Simoakin ja käski sanoa terveisiä.
Simolta seisattui päreen kiskonta.
— Käskikö sanoa? Mitenkä käski sanoa?
— En muista enää tarkalleen sanoja, mutta sellainen ajatus niissä oli, että Simon olisi pitänyt olla hänen miehensä.
— Niinkö? Milloinka sanoi ruvenneensa niin ajattelemaan?