— Minä ymmärsin, että se on aina ajatellut niin, selitti Kustaava.
— Ainako? Ei suinkaan. Vai jokohan minä olisin erehtynyt. Minä luulin, että Heta halveksi minua.
— Ei se ole halveksinut.
— Eiköhän. Jopa sitten, jopa sitten… Ohhoh… ohhoh…
Simo ei jaksanut istua. Täytyi heittäytyä penkille pitkälleen.
— Ohhoh, huokasi hän taas katsellen mustaan kattoon. — Se asia alkoi jo unohtua… ohhoh… Kunpa olisi tuon tietänyt silloin… ohhoh… Kuulehan Kustaava. Onko sinuun milloinkaan oikein kipeästi koskenut?
— Turmelusko kohonnut, pistänyt vihaksi?
— Ei, vaan koskenut, koskenut niin karvaasti, ettei sen perästä mikään koske.
— Ei minuun sillä lailla koske. Minun pistää vihaksi, suututtaa. Mikäs Simoon koski? Sekö, kun Heta otti Kaspon?
— Ei se enää koskenut, mutta se koski, kun Hetakin nauroi silloin, kun muut pilkkasivat.