— Ei minun tauttani pidä milloinkaan keittää. Ei ole nyt nälkäkään.
Simo kokoili vaatteensa päänalaiseksi ja kyhnähti penkille nukkumaan.
Kustaavakin pysäytti rukkinsa ja sanoi:
— Jääköönpä minunkin osaltani iltaisen ottaminen toiseen kertaan.
Hän nouti ulkoa lyhteen kokoisen olkikuvon, hajoitti sen lattialle karsinan puolelle tupaa, heitti päälle leikkelyksistä kudotun alusvaatteen ja höyhentyynyn, ainoan, joka oli vielä muistona paremmilta päiviltä. Siihen hän nosti nukkuvan poikansa, laskeutui itsekin ja veti kuluneen täkin peitoksi.
X.
Kustaava heräsi varhain aamulla ja säikähti, kun tuvassa näkyi tulen valoa. Samassa hän kumminkin muisti, ettei ollutkaan pojan kanssa kahden, ja painoi päänsä vuoteeseen. Tuntui kovin varhaiselta nousta. Simolla mahtoi olla tarkoitus, että saisi yksinään valvoa, koska oli asettunut selin nukkuviin, varjoten siten edessään palavasta päretikusta tuikkavaa valoa. Kustaava ensin ihmetteli, mitä se siinä niin liikkumatonna kuullotti, kunnes käden liikkeistä ja hammasten rasahtelusta huomasi, että se oli ruvennut syömään. Miksikä näin aikaisin ja aivan kuin muilta salaa? Onkohan tullut niin kova nälkä, vai muutenko aikansa kuluksi?
Kustaava katseli liikahtamatta, silmät hiukan raollaan, ja näki, miten Simo syöntinsä lopetettuaan nosteli hyvin hiljaa eväät konttiinsa, vei sen hiipivin askelin ovinurkkaan penkille ja vasta sitten asettui päreitten kiskontapaikalle. Kustaavakin alkoi liikahdella, ikäänkuin juuri nyt olisi herännyt unesta, ja nousi rukkinsa ääreen.
— Saiko Simo hyvästi nukutuksi?
— Nukuin aivan tarpeeksi asti, vaikka kyllä iltayöstä pyrki vähän valvottamaan.