Villekin heräsi tavallista aikaisemmin ja kipaisi heti pärekasan kupeelle istumaan. Näin kauniita ja leveitä päreitä hän ei ollut nähnyt koko talvena. Äidin kiskomat olivat kapeita ja lyhyitä tökeröltä.
— Saisiko näistä pienen vasun? kysyi Ville sivellen päreitä.
— Saapi näistä. Eikö sinulla ole entistä? kysyi Simo.
— Ei.
— Minäpä teen oikein seinällä pidettävän kopsavasun, lupasi Simo ja alkoi heti sovitella päreitä ristikolle vasun pohjaksi.
Ville oli niin hyvillään, ettei oikein osannut miten olla. Piti pyörähtääkin lomaan ja samassa joutua katsomaan, miten päreitä taivuteltiin. Kustaavakin oli mielissään, kun hänen lapsellaan oli kerran oikein hauska. Hän aikoi kuoria perunoita keittääkseen lihakeittoa. Siitä piti tulla Simollekin, joka ei saanut jäädä palkitsematta.
Mutta kun keitto oli joutunut ja Kustaava asetti kupillisen Simon eteen, niin tämä piti sitä aivan liika paljona antimena ja virkkoi:
— Eihän vain Kustaava ajattele minun palkan toivossa ruvenneen kopsavasua tekemään.
— Mitäs nyt joutavia puhutaan, kielsi Kustaava. — Tuon verran tekee mielellään hyvää siitä ilosta, kun saapi talven yksin oltuaan jonkunkaan kanssa puhella. Ja mitä sitten, kun Ville sai noin hyvän säiliön tavaroilleen.
Villellä oli syödessäänkin uusi vakka niin lähellä, että yletti kädellään kosketella.