— Vai niin, naurahti Kustaava surullisesti. — Ei väkisin vävyksi eikä ylen mielin ystäväksi.
Hän nousi mättäältä ja heitti vielä viimeisen silmäyksen entiseen kotiinsa. He alkoivat astella kaitaa metsäpolkua. Annastiina oli ottanut niin suuren kuorman, että sitä täytyi kantaa hartiavoimalla, eikä siinä joutanut juttelemaan. Kustaava kulki edeltä, kantaen lastaan ja pienempää kääröä. Lahden perällä olevat niityt olivat vetisiä, joiden yli täytyi mennä levähtämättä. Mutta heti kuivan maan laitaan päästyä heitti Annastiina taakan hartioiltaan.
— Painamaanpa se rupeaa pitemmällä matkalla, hän huohotti, — Etkö sinä saanut asuntoa lähempää, kun tänne lahden taakse pitää kantaa kaikki tavarat.
— Enpä halunnut jäädä keskelle kylää kaikkien osoteltavaksi, vastasi Kustaava kuivasti. — Eikä näiden kuljetus ole monen päivän asia. Kerran tai kahdesti käyn noutamassa, niin silloin ovat kaikki.
— Olisit sinä ennättänyt oloaikanasi tehdä enemmänkin vaatetta, huomautti Annastiina.
Kustaava naurahti.
— Jos siihen ei olisi ollut muuta estettä kuin ennättäminen, niin eihän nämä kulkisi yhdellä hevosellakaan. Hyvä jos sai tehdä senkään verran, ettei tarvitse aivan ensi vuosina vaatteesta huolehtia.
— Tottahan kuitenkin kartutit rahaa.
— Miten minä sitä olisin kartuttanut?
— Myömällä jyviä ja mitä talosta saa.