— Onko siinä kuvia? kysyi Ville.
— Ei ole kuvia, mutta ihmeen kauniita lukuja. Kyllä minä niitä kerron sunnuntaina.
— Kertokaa jo nyt.
— Ei vielä, sitten ei jää mitään sunnuntaiksi. Mökissä ei ollut koko talvena odotettu sunnuntaita näin iloisin mielin. Pysyväiseksi sen muisto jäikin jokaiselle.
Aikaisin he söivät aamiaisen. Sitten Kustaava lähti kylään, ja kotimiehet rupesivat ruoka-unille. Simo nukkui heti, mutta Villen mielessä oli luvattu kertomus, ja hänen täytyi viettää aikansa kapineitaan katselemalla. Mutta samassa kun Simo nosti päätään, meni Ville pyytämään:
— Kertokaa nyt sitä satua.
— Ei se ole satu, vaikka samalla tavalla se alkaa, sanoi Simo.
Ja hän rupesi kertomaan.
— Täällä maailman korvessa vaelsi kerran Kristitty niminen mies, jolla oli likaiset vaatteet ja raskas syntitaakka selässä. Se mies oli asunut kaupungissa, jonka nimi oli Turmelus, ja saanut sitten kuulla, että se kaupunki aivan kohta palaa tulessa ja tulikivessä. Se mies oli silloin lähtenyt pois kotoaan ja seisoi siellä vähän matkan päässä kuorma selässä, kirja kädessä ja itki. Se itki sentähden, kun ei tietänyt minnepäin pakenisi, ja itki se sitäkin, kun sen miehen vaimo ja lapset eivät lähteneet sieltä kaupungista eivätkä uskoneet, että kaupunki palaa, nauroivat ja pilkkasivat vain Kristitty parkaa.
Tähän tapaan Simo jatkoi kertomusta aina loppuun asti. Ville kuunteli suu auki. Äidistä suurine kontteineen tuli tuo raskasta kuormaa kantava vaeltaja. Epäilyksen suo, johon Kristitty alkumatkallaan upposi, oli aivan lähellä, niityn laidassa. Ahdasta porttia ei löytynyt mökin kuuluvilta, mutta jossain huoneiden solassa hän oli kesällä äidin kanssa kylässä käydessään nähnyt senkin. Portin saranat olivat narisseet surkeasti. Siellä samassa talossa oli se hirveä Apollokin, suuri musta koira, jonka hirveän suurta suuta ja kovaa ääntä muistaessaan Ville vieläkin vapisi. Kaikista pelättävin oli kumminkin tulinen järvi. Ja kun Simo oli päässyt loppuun, kysyi Ville ensimäiseksi: