— Vai jo kuoli Haverinen, virkkoi Simo. — Olisihan se ehkä mielellään elänytkin.
— Kukapa täältä halulla lähtisi, sanoi Kustaava. — Haveriseltakin jäi kovin päätöntä perettä, niin että kyllä olisi tarvinnut elää.
— Mikäpä niillä on hätänä, sanoi Simo. — Vanhin poika tulee muutamien vuosien kuluttua aikuiseksi.
— Tulleeko siitä Veertistä työmiestä, epäili Kustaava. — Sitä viulua kuuluu myötäänsä kiikuttelevan. Kunpa edes nyt herkeisi, kun isäkin kuoli.
— Nytkö, hymähti Simo. — Vähän taitavat sen ikäiset pojat surra minun ja Haverisen laisia isiään. Eiköpä vain Veertikin soitelle ilopolskaa, kun on päässyt.
— Ei tuo niin jumalaton liene, virkkoi Kustaava. Hän oli vähän pahoillaan siitä, että Simo otti tämän kuolemansanoman näin kylmästi. Olivathan nuo orvoiksi jääneet pojat Hetan lapsia.
Ville oli jännityksellä odottanut kuulevansa, mihinkä Kivimäen isännän sielu on kuoleman jälkeen joutunut, tuliseen järveen vaiko taivaaseen. Miksi eivät äiti ja Simo maininneet mitään siitä asiasta? Vai eivätkö he sitä tietäneet? Onkohan saanut kuolla niin, ettei ollut ketään katsomassa eikä kuulemassa?
XII.
Simon urakkatyö alkoi olla lopussa. Sen tiesi Ville ja pyrki vielä kerran käymään havumajalla. Hän oli sinne lähdössä, kun huomasi naisen hiihtäen lähestyvän mökkiä. Ville juoksi ilmoittamaan äidilleen:
— Tänne tulee vieras.