— Tuleeko! ihastui Kustaava ja meni katsomaan ikkunasta. — Näkyy olevan Petterin äiti. Sillä on varmaan jotain asiaa Simolle.
Ville jäi odottamaan vierasta eikä mennytkään metsään. Mutta eipä tämän vieraan näkeminen ilostuttanut mieltä. Sen katse muistutti vihaista nuuppolehmää. Ei sanonut hyvää päivääkään tupaan tullessaan. Kustaava meni kumminkin tervehtimään ja kysyi kuulumisia.
— Mitäpä näin köyhälle mökin akalle kuulunee, vastasi Agaatta niin suuttumusta ilmaisevalla äänenpainolla kuin vain osasi. — Eikähän tuota emäntäihmisten kannata kysyäkään.
— Mitäs kieltä se on? kysyi Kustaava ihmetellen.
— Se on sitä "nälkäkurjen" koulussa opittua kieltä, mutta eiväthän emännät sitä ymmärrä, jatkoi Agaatta.
— Ymmärtänevät tuon emännät, mutta en minä ymmärrä, vastasi Kustaava hiukan tivakammin.
Samassa vaihtoi Agaattakin äänilajia.
— Kyllä sinä… ymmärrät. Tunnetaan sinun jälkesi. Ethän sinä ole ikänäsi muuta tehnytkään kuin onkinut ukkoja, milloin leskiukkoja, milloin toisten ukkoja. Kyllä sinä olet jo valmis helvettiin heitettäväksi. Mutta vähä taitaa olla vielä mielestäsi tovereita helvettiinkin. Kuulutaanhan tuonne taas Haverinenkin kutautetun. Mutta etpäs päässyt sen rikkauksilla rehentelemään, vaikka siinä toivossa tapoit siltä akankin.
Kustaava väänteli itseänsä harmista ja virkkoi Villelle:
— Mene, hyvä lapsi, ulos tuota kuulemasta.