— Anna pojan olla, kivahti Agaatta. — Sittenpähän kuulee korvillaankin, minkälainen hänellä on äiti. On kaiketi se näinä päivinä silmillään nähnyt, jos on älynnyt katsoa.
— Mene nyt, Ville, uudisti Kustaava, kun ei poika lähtenyt kyllin sukkelaan.
Kun poika oli painanut oven kiinni, sanoi Kustaava tiukasti:
— Ja nyt, Agaatta, saat uskoa sen, ettei minulla ja Kurkisella ole ollut yhtään haureellista ajatustakaan, saati sitten muuta. Minä puolestani uskallan sen vaikka Jumalan edessä vannoa.
— Kyllähän sinä… uskallat vaikka sata kertaa vannoa, terhenteli Agaatta vastaan. — Mutta mitäs varten se ei tullut sunnuntaiksi kotiinkaan? Kyllä niiltä eväiltä olisi pitänyt kelvata kotimökin keitot, eivät ne niin rasvaisia olleet. Muut imelät siinä on ollut estämässä.
Kustaava päätti jättää vieraan yksin ja sanoi mennessään:
— On siinä ollut se, että olen antanut joka päivä keittoa. Lukenetko sen hyväksi vaiko pahaksi.
Hän tapasi poikansa tuvan oven takaa itkemästä.
— Kun et mennyt metsään Simon luokse.
Ville ei puhunut mitään.