— Sanoihan se, mutta en minä uskonut, että se on aivan sitä varten hiihtänyt tämän matkan.
Simo poikkesi aivan toiseen asiaan ja kysyi:
— Joko Ville nukkuu?
— Jo.
— No, hyvä. Minun on täytynyt tämän saman jupakan tautta hävetä niin monta kertaa, etten aukaise suutani omien enkä muiden lasten kuullen siitä asiasta.
— Mutta eikö se äänettä oleminen pahenna asiaa? arveli Kustaava. — Lapset voivat jäädä siihen luuloon, että se on totta.
— Niin ne jäävät ja niin ne jäisivät, vaikka minä jokaisen haukkumasanan perästä huutaisin, että se on valhe. Agaatalla on kymmeniä keinoja uskotella lapsille, että se, mitä hän sanoo, on totta. Se hyvittelee niitä uskomaan paremmilla muillakin ja kehoittaa niitäkin haukkumaan minua.
— Haukkuvatko ne? kysyi Kustaava.
— Eivät vielä, mutta ne haukkuisivat äitinsä mieliksi, jos minä sanallakaan sanoisin vastaan… Kustaava kysyi viime viikolla, mitenkä kukaan voipi ryöstää toiselta hänen omat lapsensa. Niin ne voipi ryöstää, ja niin on minulta ryöstetty.
— On, on tässä matoisessa maailmassa jos jotakin, ihmetteli Kustaava. — En minä ole muiden sanomalla uskonut Agaattaa tuollaiseksi. Epäileekö se kaikkia?