— Aivan kaikkia yksinäisiä naisia ja jokaista, joka sattuu sanomaan minulle yhdenkään ystävällisen sanan.
— Mistä se on saanut alun luulolleen?
— Mistäkö? Siitä, että se itse olisi sellainen, jos olisi olemassa kukaan niin itseensä suuttunut, että tulisi tarjolle.
— Eiköhän noita ole? naurahti Kustaava.
— Ei ole vielä ollut kuin yksi ainoa, vakuutti Simo.
— Kukahan tuo on? kysyi Kustaava. — Tuntisinko minä sen?
— Tunnethan tämän.
— Itseäänkö Simo tarkoittikin? Niin, minkäpä sille enää voinee. Ja tottahan siinä on siihen aikaan ollut jotain viehättävää.
— Viehättävää, äännähti Simo. — Onhan pirussakin viehättävää siihen asti, kun se kyntensä paljastaa. Ja enhän minä viehätystä ajatellutkaan. Hirteen menoa, kurja, haudoin mielessäni ja katselin jo oksaa.
— Aivanko todella! huudahti Kustaava hämmästyen. — Milloinka?