Simo oli vähän aikaa äänetönnä ja sanoi sitten:
— Eikö tuo Ville liene nytkin saanut kuulla Agaatan suusta jos vaikka mitä.
— Ei se kuullut pitkältä, lohdutteli Kustaava. — Me menimme saunaan pakoon. Eikä se mahtanut ymmärtääkään.
— Kyllä ne lapset ymmärtävät enemmän kuin luullaankaan… Ohoi, ohoi, huokasi Simo kyhnähtäen kovalle penkille pitkälleen. — Sunnuntaina puhelimme Villen kanssa parhaina ystävinä "Kristityn vaelluksesta", ja nyt tuskin ilkeän enää silmiäni näyttää.
— Ei pidä niin synkästi ajatella, kielteli Kustaava. — Minä kestän Agaatan vihat, vaikka Simolla olisi täällä työtä kuinka pitkäksi ajaksi. Ja Ville on Simon täällä olosta niin mielissään, ettei se muistele mitään.
— Niin on ollut, mutta nyt se on jo mennyt… Ohhoi, ohhoi… unipa jo tuntuukin tulevan, köyhän kurjen ainoa elämän ilo.
Kustaava oli keskustelun alussa sytyttänyt päreen palamaan ja pistänyt uunikivien rakoon, että Simo näki syödä. Nyt oli päre palanut loppuun, ja tuli kaiveli sen viimeistä tynkää kivien kolosta. Kun kaikki puuaines oli hiiltynyt, tuikahti tulikin sammuksiin, ja hiili pudota rapsahti pankolle. Siinä se vielä muutamia kertoja risahteli, jonka jälkeen seurasi hiljaisuus.
XIII.
Simon pois mentyä tuli Villen ikävä. Nyt ei ollut ketään, joka olisi tehnyt päre vakkoja ja rekiä. Ville katseli usein kylälle päin, näkyikö ketään tulevaksi. Joskus näkyi heinämies, mutta se kääntyi ulompana olevan ladon luokse ja täytettyään häkkinsä meni takaisin.
Eräänä päivänä huomasi Ville hevosen, jolla ei ollut häkkirekeä.