— Nyt me käymme joka päivä, hyvitteli Veerti.
— Kylmä saattaa tulla, arveli Kustaava. — Taitaa olla parempi, jos pysyttelee Oton toverina tupasalla.
— Ei sen Oton kanssa ole hyvä olla, se on niin eripurainen, valitteli Veerti. — Parempi meidän on olla yhtä matkaa. Ja kyllä tämä tarkenee turkin sisässä.
— Sittenpähän näkee, myönnytti Kustaava. — Hyvähän on oppia hevostakin ajamaan. Ei tarvitse sitten opetella, kun tulet Veertille rengiksi.
Veerti kurkisti turkin kauluksen aukosta Villeen ja kysäisi:
— Rupeatko sinä minulle rengiksi?
— Jos äitikin jääpi, myönnytti toinen.
Kustaava nauraa hymähti:
— Siinä on sinun renkisi, jolla pitäisi olla äiti mukana. Toisin mahtaa olla kymmenen vuoden kuluttua.
Perille tultua tahtoi Veerti ilahuttaa renkinsä mieltä valkealla leivällä, jota oli juuri ikään hautajaisia varten leivottu. Kakkua oli tavallista suurempi kimpale ja voita vahvasti päällä. Rengin suu vetäytyi mitä makeimpaan hymyyn. Antajakin oli tyytyväinen, kun huomasi osanneensa valita mieluisen "pestin". Mutta talon nuorempi isäntä katseli kierosti voikakun matkalle lähtöä, ja kun Ville aikoi haukata, niin jo ärähti: se on meidän leipää.