Ville peräytti palasen suustaan, mutta Veerti joutui avuksi:
— Älä kuuntele tuota, syö vain pois.
Villen kasvoilta oli hymy kadonnut, ja hän katseli epätietoisena, kumpaako piti totella. Isäntien vartalon pituus ratkaisi asian, ja Ville siirtyi pöydän taakse nurkkaan. Kieltäjän katseet seurasivat sinnekin, ja kun se huomasi, että Ville alkoi syödessään käännellä pöydällä olevan aapisen lehtiä, niin jo murahti: älä ota, se on minun kirjani.
Ville irroitti kätensä kirjasta, mutta erehtyi hetken kuluttua kurottamaan kätensä seinänraossa olevaan veitseen päin.
— Älä koske siihen, se on isän vuoluveitsi, kuului kohta.
Nyt jo alkoi Villelle selvitä, että tässä maailmassa on tarkat rajat, mikä kuuluu kullekin. Hän oli hyvin halukas seuraamaan Veertiä, joka kutsui mukaansa luudanvarpuja noutamaan, kun seuraavana päivänä pestiin tupaa.
Veerti otti kelkan, johon Ville sai turkkiin käärittynä istua kupottamaan. Veerti hyppäsi kelkan kannaksille ja antoi juosta tietä myöten pellonalusvesakkoon. Varpuja kärsiessään alkoi Veerti puhella:
— Jää sinä tänne meille niin kauvaksi kuin minäkin olen. Setä viepi hautajaistiellä Oton sinne setälään, ja sitten meidän on täällä hauska olla.
— Jos äiti lupaisi.
— Minä kysyn. Jäätkös, jos lupaa?