Kerrankin hän oleskeli N:n pitäjässä odottelemassa käräjien alkamista. Puheenjohtajana tuli siellä toimimaan virkaa tekevä varatuomari Böklin, hauska mies ja Metkan hyvä tuttava. Vanha tuomari ei enää matkustellut kihlakuntansa maaseudun käräjillä, vaan asui kaupungissa. Siellä varatuomarikin asui istuntojen väliaikoina. Mutta juuri kun hänen piti lähteä N:n pitäjän käräjille, oli levinnyt tieto, että Metka on kuollut. Kun hän lähtöpäivänään meni käymään esimiehensä, vanhan tuomarin kotona, tuli siellä ensimäisenä puheeksi juuri tuo asia.
— Metkako kuuluu kuolleen ja aivan äkisti.
— Niinpä kerrotaan, vastasi varatuomari vakavana, vaikka hänelläkin taisi olla osansa tuon huhun liikkeelle laskemiseen.
Vanha tuomari huokasi.
— Vai jo päättyi hänenkin elämänsä ura. Monesti toimittiin yhdessä, ja olkoonpahan miten hyvänsä, mutta kaipauksella häntä muistelen. Tulisin saattamaan viimeiseen lepoonkin, vaan on niin etäällä. Haluaisin kumminkin jollain tavalla ottaa osaa hänen muistonsa viettämiseen. Oletko niin ystävällinen ja toimit minun puolestani.
— Ky-kyllä, jos vaan…
Varatuomarin mieleen jylkähti, että häntä ehkä pyydetään hautaseppeleen laskijaksi.
— En minä mitään erikoista, sanoi vanha tuomari. Ajattelin vaan, että veisit mennessäsi hiukan juomavaroja ja tarjoaisit hautajaispäivän iltana paikkakunnan herroille totilasit.
Varatuomari ihastui. Juuri tätä hän oli odottanut ja virkkoi nyt varmalla äänellä:
— Hyvin kernaasti minä sen toimitan.