— Älä nyt kuitenkaan ota tätä asiata noin vakavalta kannalta äläkä suinkaan loukkaannu. Leikkiähän tämä on.
Metka pyyhkäsi vedet silmistään ja kohauttaen olkapäitään virkkoi:
— Vähät minä semmoisista… Siitä minun mieleni tuli liikutetuksi, kun huomaan, että minulla on todellisia ystäviä… Olkoonpahan elämäni mennyt muuten miten hyvänsä, mutta kun on saanut elää tämmöisiä hetkiä, niin on se kuitenkin suloista.
Nolostuneet kuulijat pääsivät entiselleen. Kaikilla oli jotain sanomista. "Oikein, Metka." — "Oletko sinä epäillyt, ettei sinulla olisi ystäviä." — "Eläköön Metka!"
Vieläkin pyrkivät vedet kihoilemaan Metkan silmistä. Mutta viimein hän pudisti pois kaikki liikutuksen jäljet ja polveensa lyöden huudahti:
— Tahtoisin minä vaan tietää, löytyykö toista, joka on ollut "pätkässä" omissa hautajaisissaan!
Sitäpä ei yksikään tietänyt, ja se onkin "rekorti", jota ei jokainen saavuta.
YKSI KERRALLAAN.
Vanha Partanen ei viskellyt vihojaan "jumalanviljalle", vaan ei myöskään käyttänyt väärin. Harvoin hän sitä osti itselleen, mutta oli kaupungissa käydessään valmis tuomaan köyhälle tai rikkaalle, joka vaan antoi rahan. Ja vaivoistaan ei vanha Partanen ottanut penniäkään. Sen verran tuli toki jokaisen auttaa lähimaistaan. Ja ettei kukaan ajattelisi hänen kuljettelevan "jumalanviljaa" nautinnon toivossa, vielä vähemmin himossa, ei hän koskaan ottanut hyvästä työstään kuin yhden ryypyn, senkin aina hatun heittäen. Jos sitten jonakin toisena päivänä sattui uusi tarjous, niin se tuli muusta naapurien ystävyydestä ja oli aivan eri asia.
Ja tätä hän ei salannut pojaltaankaan, nuorelta Samulilta. Se sai olla aivan vierellä katsomassa. Ja jos joku halusi tarjota tällekin, oli vanha Partanen kehottamassa poikaansa ja puhui hyvin vakavasti aivan näillä sanoilla: